Käsityöläinen on käsityläinen unissaankin

Viime yönä näin vaihteeksi värikästä unta. Aika monena yönä on ollut vaikkas mitä, mutta laiskistunut kun olen niin en ole jaksanut kirjata niistä puoliakaan. Tämä on kuitenkin vielä tuoreessa muistissa.

Matkasin kaupunkiin jälleen jossakin bussin ja junan mallisessa leijuvassa härvelissä. Ne kulkevat eräänlaisen kiskohärvelin varassa ja ovat suhteellisen äänettömiä.  Sitä ennen olin ostamassa matkapilettiä jostain matkahuollontapaisesta. Maisemat mitä kattelin ikkunasta muistutti vähän mitä Uimaharjun silllalta on joskus ohimennessä tullu nähtyä, mutta vain etäisesti.

Kävelin kaupungilla tuttavassa seurassa eräänlaisessa ostoskeskusmaisessa valtavassa hallissa, kun siinä meni joku mieslauma ohi. Porukan lyhin äijällä oli lyhyt kalju ja yhtä ruma kuin Juoppohullun päiväkirjan näyttelijä. Se tarras käsivarteen ja rupes meuhkaamaan mistä olen saanu päälläni olleen puseron. Mistä kaupasta niitä saa. Seisoin siinä vähän hölmönä, miettien että vedänkö päin näköä vaiko en. Kaverit siinä vieressä hermostui myös. Tiedostin siinä, että kyllä paidan printti on omaa pikku kätösteni käsialaa. Sitäkö se meinaa? Siitäkö se meuhkaa?
Yhä useampi ohikulkijakin pysähtyi siihen kattomaan, että mitä siinä oikein on tekeillä. Totesin sille tyypille siinä hiljaa, että ihan oma printti on.
Se katto meikää päästä jalkoihin. “Sä teet niitä? Teet itse?!”
Ohikulkijat mutis siinä kanssa, että voiko noita tehdä itsekin.
Sanoin, että joo. Niin teen.
Tätä tyyppii kiinnosti seuraavaks tietää, että painanko useamman ja paljonko maksaa. Mietin siinä, että mitä helvettaa, että tuleeko mulle hommia. No, sehän meni siitä vielä oudommaksi kun se äijä rupes riisuu huppariaan kysellen, et onnistuuko painohomma siihen.

Sanotaan nyt näin, että iltapäivällä lueskeltu Tattoo Idean T-paita osasto tais kiinnostaa alitajuntaani vielä enempi kuin itteeni. <..<’

Eipä sitten mitään

Niin… noitten ohjelmien kanssa näkyy olevan ettei kaikki niitä opi hallitsemaan vaikka miten vääntäis asiat rautalangasta. * naamapalmu *

Sain tossa loppuviikosta kuulla, että tyyppi jolle lupasin neuvoo ja opastaa Daz Studion käytössä tarvittaessa olikin sit heittäny hanskat naulaan. Ei siis kuollut. Ei ollut niin hyvä onni. Totes, ettei sillä ole enää sitä ohjelmaa ja haluu mieluummin piirtää. Mikäs siinä.

Mä muistaakseni olen sanonut monta kertaa, ettei se sovi kaikille ja kaikista siihen ole ja sen takia olen naputtanut siitäkin, että opetellaan parilla freebiellä aluksi ja ohjelman mukana tulevilla jutuilla ihan peruskäyttöä. Katotaan ihan kunnolla, että riittääkö intoa enempään ja investointeihin.

Useimmilla se jää juurikin vaan hetken huumaksi ja sitten ne miettii; ei jumalauta, tuli ostettua tällästä ja mitäs perkelettä tällä nyt tekee? Käsittääkseni noita on laitonta myydä eteenpäin ellei tulevaisuudessa tulis joku laki joka sallisi myös laillisesti ostetun ohjelmistosisällön myyntiä. –Tai no käyttöoikeuden luovuttamista käytetyn tavaran myyntihinnalla. Jos myyjällä olisi esittää todisteena aitoudesta ostokuitti, sekä sellainen systeemi että vaikka myyjä pitäisi itsellään kopion, hän ei pystyisi sitä enää myymään uudelleen.

On perin juurin kummallista ettei noihin ohjelmiin, musiikki ja videotiedostoihin saataisi sellaista sisäänrakennettua kopioestoa, joka sallisi vain yhden kopioinnin. Internetpalveluihinhan voi käsittääkseni valita mustalle listalle tiettyä tiedostomuotoja joita ei tueta, eikä voida ladata niihin lainkaan.

( Ja näin eksytään aiheesta… )

Kun toi Daz Studiolla kuvien rakentaminen on aika lailla sellaista näpertelyä ja säätämistä. Sitä ei usko ennenkuin sitä pääsee kokeilemaan. x’D Osaltaan se voi taas tuntua tylsältä, jos ei pysty ajattelemaan tutun ja turvallisen hiekkalaatikon ulkopuolelta.

Puurtaa yksitoikkoisesti valitsemalla aina perushahmo, hahmo ruiske, hiukset, vaatteet, poseeraus, valot. Se on perussettiä. Voihan sen niinkin tehdä, mutta itse varsinkin pidän eri asioiden yhdistelemisestä. –Varmaan huomanneetkin sen tuolla yhdessä blogissa kun marssitin hybridihahmoja lavalle kerta toisensa perään ja aion jatkaa niitä. Hih!

Paras useimpien perushahmojen kanssa on se, että kun niihin on lisäosaruiskeet hankittuna; voi säveltää itse! Tavallaan lainaan sitten nahkat hahmopaketeista ja kohellan yhdistellä lavasteista jotakin kivaa.

Jos olisin yhtään näppärämpi; tekisin nahkat itse ja opettelisin ihan vakavasti 20/7 mallintamaan omiani. –Ja sitten tietty möisin onnistuneimpia tuotoksiani! 8’D Sehän on vaan harjoittelusta kiinni.

Ainakin lohduttavaa vähän, ettei se mun oppilas kerenny tekemään sitä virhettä, että ois tullu se “ei tää ookkaan mun juttu” vasta sen jälkeen kun olis menny tekemään investointeja. Sitten sitä kitinää ei olis kestäny pirukaan. >..<’

Vois pitää aika hyvänä merkkinä sitä, että se kiinnistaa silloin ihan oikeesti kun on valmis tekemään rehellisiä investointeja harrastuksen eteen. Joskus sellaisia pitää tehdä ja silloinkin miettiä tarkkaan mitä tarvitsee. Houkutuksia tulee eteen. Mä retkahdin muuten loppuviikosta, mutta haluan ainakin vielä taputella itteeni olalle, että se oli vaivan arvoista. Että seuraavat renderit mitä teen, retkauttaa muutaman suun auki. –Taas kerran.

Yksi syy miksi tykkään tosta näpertelystä niin pirun paljon, no ensinnäkin se näpertely. Toiseksi se ettei miun tartte arkkitehtuuristen ihmeiden kanssa repii hiuksiani että onks ne palkit ja muut nyt varasti suorassa ja kaiken taiteen sääntöjen mukaan linjassa. Sekä se, että saan toteutettua sellaisiakin visioita mitä en osaa piirtää, saati edes hahmottaakaan. –Mutta kyllä mäkin silloin tällöin hiuksiani saan repiä. Silloin kun tiedostoon on tullu virhe, silloin kun renderin ulosajo on hidasta ja silloin kun ohjelma kaatuu. Kaatuu se, mutta harvoin. Gimp kaatuu useemmin, mistä seuraa lisää hiusten repimistä ja ärräpäitä.

Eikä ole tullut mieleenkään, että puurtaisin piirtää pelkästään tavallisesti, että piirtäisin pelkästään digitaalisesti tai että pelkästään renderöisin. Minulle ei ole olemassa sanaa pelkästään. Eikä sitä, että tekisin vain yhtä asiaa tai että tekisin pelkästään yhtä asiaa. Haluan tehdä monia asioita joista pidän ja oppia uutta siinä samalla. Sitä minä haluan.

Deja vu ja sen tietää kun se osuu kohdalle

Sellanen hetki illasta, kun yksi oudoimmista ja itteeni liittymättömistä enneunistani on käyny toteen. O..o’

Nyt kun se sitten on toteen käynyt, se ei oikeasti tuntunut miltään ylläriltä, mut suoranaiselta vittuilultahan se kuulostaa jos nyt sanois; joo, mä arvasin. Ei tullu yllätyksenä. Pitää siis vähän teeskennellä yllättynyttä.

Näin pari vuotta sitten unta kavereistani ja se viesti jonka siinä unessa sain, on sitten käynyt toteen. Piste.

Okei, yksityiskohtia ei voi kertoa kun ne liian henkilökohtaisia. Ei minulle kuitenkaan vaan asianoamisille. En kertonut unestani, enkä aio siitä mitään tämän isompaa numeroa tehdä.

Ja yleensä unien viestit meinaa päinvastaista kuin todellisuudessa vai? Mut pääasia on etteivät keksi sotkea meikää yhtään mihinkään välienselvittelyyn. Toivosin oikeastaan et jonkunlaiset puhevälit edes säilyis, vaikkei mitään muuta säilyiskään.

Mysteereita näyttelyssä ja conissa - uni

Palataanpas nyt sitten tiistai-keskiviikko yöhön. Ensinnäkin tuntui kestävän aamuyöhön asti että sain unenpäästä kiinni ja heräilin vähän väliä. Sitten kun lopulta sain unenpäästä kiinni olin kiertämässä näyttelyä, joka käsitteli Roope-Setää. Se oli joku kaksi kerroksinen ( tai useampi kerroksinen rakennus ) koulu tai joku vastaava ankea harmaa valoisa tila, jossa näyttely oli kahdessa kerroksessa. Olin kiipeämässä näyttelyn toiseen kerrokseen, kamera mukana. Oppaan ääni kailotti jostain alakerrasta taitelijoiden nimiä, Don Rosa mainittiin.

Seuraavassa hetkessä hypistelin myyntipöytien tuotteita ja tuotelaatikoita, figuurilaatikoita ja huomasin kierteleväni conissa. Tila oli kovasti samankaltainen, mutta tällä kertaa oli piitkä käytävä. Kaikkialla puheensorinaa, väkeä ja no sellaista kun coneissa on.

Seuraavaksi olin pimennetyssä urheilusalissa tai sen tapaisessa, valaistus siellä oli sellainen show valaistus ja katsojien puoli pimennetty, katsojilla oli telttoja siellä tai jotain katoksia. En tiedä miksi. Olin vissiin harhaillu porukasta erilleen ja tunnistin tosielämästä että olin kaverin, sen tyttökaverin ja yhden koulukaverin ja nettikaverin kanssa siellä. Joku niistä tivaamaan, että mihin olen oikein harhaillu, muut että ainahan se harhailee ja leikinlaskua siitä. Salin show sisälsi tanssia, vaikka mitään musiikkia ei kuulunutkaan.

Paikkaa en tunnistanut missään vaiheessa, että mikä ja missä. Ihmettelin sitäkin että miten se nettituttu, jos se oli se, mitä ihmettä se siellä teki.

Seuraavassa hetkessä seisoin tutkimassa ruumista. Se oli taas tapettu cossaaja. ( Sarjassaan toinen. ) Nainen luultavasti, mustat pitkät hiukset. Tämä oli pukeutunut mustaan lolitarjoilijattaren asuun verkkosukkineen, röyhelöineen, esiliinoineen päivineen ja tapettu viiltämällä kurkku ja leikkaamalla kädet. Ruumis makasi nurkkaan lyhistyneenä, omassa veressään ja sitä verta oli kaikkialla siinä ruumiin ympärillä. Kaikki ympärillä kiljuivat hysteerisinä. Olin juuri tullu siihen tulokseen että miten hänet oli tapettu ja odoteltiin varsinaista poliisia paikalle eristämään alue…

Ja eikös hemmetti Peton sotahuuto; etkö ala hereillä kaikunu ja pirstonu koko unen juuri kun se alkoi olla kiinnostava? =..= Joskus toivoisi, että näkisi nämä unet kokonaan.

Mikäli tämä on esimmäinen kerta kun törmäät minuun ja minun uniini... tämänkaltaiset unet ovat minulle sieltä normaalimmasta päästä. x’3

Unimaailman vipinää – yhden yön unet

Heräsin selkä kipeänä... Toisaalta unetkin olivat sitä luokkaa, että... Tässä koko yön unet. Oli taas niin kivaa.

Aluksi olin jossakin kaupungissa, joka oli runsasvärinen ja vilkas. Poistuimme autosta. Menimme tapaamaan hänen perheenjäsentään, jonnekin aika korkealla olevaan rakennukseen. Sinne oli portaita! Miulle kietastiin kimono jossain välissä. Ei mikään loistelias, vaan arkinen. Vanha pappa oli iloinen, sen muistan ja meillä, seuralaisellani, minulla ja hänellä oli hauskaa.

Pappa nykäs kimonoani, joka ei pysynyt siistillä laskoksilla millään, ja ihmetteli että miksi ovat antaneet minulle palvelijan kimonin, ei kuulemma sovi miulle yhtään.

Se perhe taisi omistaa lahjatavaraliikkeen tai jonkin sellaisen ja se oli aivan siinä nurkalla. Ihastelin turkooseista, tai sen korvikkeista valmistettua rannekorua. Silmä ei edes kyennyt tekemään selkoa mitä kaikkea muuta siellä oli, niin täynnä värejä. Seläntakaa kuuluu; saat sen lahjaksi ja tyypilliset kuviot;  no enhän minä voi!

Kun lähdin ulos liikkeestä, huomasin seuraavani jotain naista kyyryssä pitkin jotain pitkää ja kapeaa kattotasannetta yöllä ja yritin väistää julmetunkokoisia luoteja! Se Vaan huusi edellä mennessään; MAIHIN! Sekä jupinaa siitä, että ne tappaa jos en osaa varoa. blaa blaa blaa.... Kun ne nutipäät oli ampumassa, niiden siluetti näkyi selvästi ja siinä oli täpärästi aikaa väistää. Kunhan en huutanut; miksi näin käy aina?!

Siitä heilahdus ja olin kotona sängyssä... vaalean miehen kanssa. Sepä olikin sitten suoraan päiväunikamaa. Outoa siinä oli, että tyyppi muistutti Noelia ( nukke ) mitä nyt oli elävämpi ja luonnollisenkokoinen ja elävä. ^^’

Petipuuhista heilahdin jonkun vielä neljännen vieraan kanssa johonkin kirjaston huoneeseen, jossa seisoi outo vanhahtavaan asuun pukeutunut nainen. Kirjastohuoneen kirjojen nimikkeet olivat kaikki kauhutarinoita ja vanhahtavasta naisesta huokui pelottavuus. Miun sen hetkinen seuralainen pelkäsi sitä enemmän kuin minä. Jututin sitä naista ja se kertoi ihan omin sanoin ettei se johdu kirjoista hänen ympärillään vaan hänestä eikä hän halua olla pelottava. Sillä taisi naama virua ja se oli kalpea ja utuinen. Hienoa, kummitus. 0..0’

Tästäpä päästiin takaisin kotiin. Kokkaushommiin! Olin laittanut grillikylkeä ja perunoita. Neljä kylkipalaa, oikein mehukkaaksi paistuneina ja täysin kypsänä. Voi, että ne tuoksui herkulta. No, kuinka ollakaan sain vieraita. Entisen työkaverin, joka jostai syystä pitää nyt mykkäkoulua tai jotain. No tämä matami ilmaantui siis kuin taikaiskusta ruokapöytään ja siinä jutellessaan niitä näitä mätti naamaansa kaksi ja puoli kylkipalaa ja silloin hermostuin ja riitahan siitä tuli. Muistan huutaneeni; miten ruokin perheeni kun söit kaiken. Se suuttu ja lähti, mennessään nappasi jonkun vaaleanpunaisen paperin lattialta Behemothin kaapin luota, pyyhki siihen suunsa ja lähti syytäen kirouksia venäjäksi.

Behemoth kömpi hereille kammarista ja ihmetteli että mikä helkutin mekkala täältä kuuluu ja sille piti, kuten valveillakin, tolkuttaa kahdesti sama asia;  siitä että joku sen paperi oli kadonnu. Se totes et ei varmasti ole ainoa mikä lähtee tänään kävelemään ja lähti sen naisen perään. Mietin siinä voimalaitoksen polkua, mutta miten sen unessa muistin, muistin sen väärin kun seisoin ikkunan edessä katsomassa ulos. Aurinko oli väärässä paikassa ja piha oli oranssina.
Sekä miten vääränlaiselta se nainen näytti, jotenkin.... peikkomaiselta.

Niin.

Tälläset unet taas vaihteeksi. <..<’

Pahaa huomenta

Tänään minua otti pattiin taas kerran tuo MSN lopettaa lällällää vaihda skypeen uutiskirjelmä. –Se muuten on totta. MSN messenger on ensi vuodesta alkaen pelkkä muisto. Skypellä taitaa mennä sen verta huonosti, että ovat mikkisoftalla päättäneet pistää suhteellisen toimivan pikaviestikanavan ennemmin hautaan, eli yhdistää ohjelmat, kuin pitää molemmat erillisinä ohjelmina.

Käyttäjiltä ei ole pahemmin kyselty mielipidettä. –Jos olisi, saataisiin ehkä pitää messenger messengerinä ja skypestä puhuttaisiin; pitäisi kokeilla sitä joskus.

No, ei tässä vielä pahin. Pahinta on, että skypellä ovat sitten keksineet nimetä hotmailin ja mesen käyttäjien nickit uudelleen. Tavalla, joka ei sitten toimi koneelle asennetussa Skype ohjelmassa. En saanut omaa uutta tiliäni toimimaan edes voimasanoilla ryyditettynä. Lopputulos oli että vitutuskäppyrä kiri lähes maksimaalisiin tuloksiin.

Eniten kyllä vituttaa se, etten minä halua mitään live: –alkuista käyttäjänimeä, -tana!

Sitten kyrpii vielä sekin pikku seikka ettei skypetiliä voi poistaa. Ei ainakaan vielä toistaiseksi ole tullut sellaista namikkaa, tekstinpätkää tai ohjetta esille, jossa lukisi mitään tilin sulkemisesta. Eikä kyllä sen puoleen mitään nickin muuttamisestakaan.

Se aiempi skypettiosoite muuten toimii, mutta sitä, kuten ei tätä uuttakaan, ei jaeta yleisölle.

Perkele, kohta ne varmaan keksii yhdistää skypen facebookiin...

Kirjastomurto ja kudontaa ( unia )

Tällä viikolla on tullut nähtyä sangen villejä draamaunia. Perjantaiyönä etsiskelin salakähmäisesti jotain kirjaa jostain hihhulikirjastosta. Ei tietoa mitä etsin, mutta jotain sellaista mikä oli paitsi tärkeää, myös sellaista ettei sitä niille hihhuleille saanut paljastaa... Rakennus, joka toimi kirjastona vaikutti tutulta, se oli kaksikerroksinen, avara, mutta pieni paikka. Olen hiippaillut siinä miljöössä joskus ennenkin, tosin toisessa unesta muistan paremmin hautausmaan.

Viimeöisessä unessa kudoin mattoja. Siinä oleva rakennus oli kai punainen ja muistutti kovasti paljon naapurin taloa. Siinä oli myös oman talon kaltainen, mutta siinä oli rappuset, jopa sisällä eteisessä ja sielläkin pirtissä oli kahdet kangaspuut, toisessa oli keltaisen ja vaaleanvihreän sävyinen matto tulossa ja mummo oli siellä. Vanha ihminen, joka muistutti mummoani, mutta ei välttämättä ollut hän. Siellä oli myös joku nuorempi sälli ja lapussa, jonka löysin ikkunan ääressä olevalta pitkältä pöydältä luki; näyttökoe 1 päivä ja se oli määrätty viimeiseksi työpäiväksi, jonka olin siellä. Kaikenlisäksi työtehtävänä oli kutoa matto päivän aikana. Se otti kaaliin.
Olin myös jollain toisella rakennuksella, joka oli korkealla mäellä.
Nähtävästi näin myös unta siitä, että kurkin oman huoneeni ikkunasta ulos ja näin miten isoilla hattaroilla satoi lunta. Luulin oikeasti tehneeni niin. Kysyin siitä, että satoiko aamulla lunta vai näinkö unta... Peto katsoi kuin olisin ollut hullu. Jep. Olin nähnyt hyvin realistista unta lumisateen katselemisesta.

Tiistaiaamun juttuja

Hmm… Tiistailtakaan ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kone on asentanut windowsin uusia päivityksiä koko yön ja asentaa itseasiassa edelleenkin. ( Arvaa millä en kirjoita. )

Näin aiheeseen liittyen unta, että koneelta löytyi joku delffiinikuvakkeella varustettu kuvankäsittelyohjelma <..<’ Toisessa unessa Aku ja Touho olivat mukana. Samoin kai myös Mummo Ankkakin. Väkersin jotain matruskapalloja. Avattava kuviopallo, jonka sisällä oli lisää avattavia palloja. Vaaleansinisiä. Olin myös kassatöissä, joka huipentui siihen että kiistelin entraatuvan asiakkaan edessä jonkun typerän blondin ( se oli paitsi tyhmä akka, myös vaaleatukkainen… ) harjoittelijan kanssa siitä, että onko tarpeen osata kreikkaa vaiko ei. Kysyin, että eikö blondi osaa englantia? Ei osannut, mutta kreikkaa osasi. Mikä painajainen. O…o’ Liittyi siihen myös jotain häröä kotioloissakin, sekä sähellystä verhotangon ja sängyllä seisomisen kanssa, mutten onneksi muista enää mitä.

Kaikenlisäksi tänään on se tutustumispäivä, johon allekirjoittanutkin on laitettu osallistuvaksi. En odota tältä päivältä mitään hyvää. Uteliasuuteni ja kiinnostukseni ovat näköjään jo lähteneet talvilomille. -Toivottavasti reissun päältä saa jotain syötävää.

Kello on kymmenen yli kuusi aamulla. Sataa jo kuin saavista ja on saakelin pimeää. O..o’ Eilen ei varmasti ollut vielä noin pimeää kuin ulkona on nyt. <..<’

Kaiken päälle listin ison kärpäsen paljain käsin. O…o’ Refleksit on ainakin vielä hyvät ja nopeat.

Leffat kuuluvat kaikille… ( uni )

Yön kakkosunena oli villi lyhyt pätkä elokuvien tärkeydestä. Paikallisen K-marketin ovien edessä oli joku koju, jossa oli tarjolla jäätelömaistiaisia äänestystä vastaan. Tikut oli pakattu outoon ruskeaan kääreeseen… Siinä pörräsi kaikenlaista väkeä sen kojun ympärillä ja kauppaan ja kaupasta ulos.

No, mieli teki osallistua ja harmitti suuresti kun se kojun eukko sanoi, että tämä on tarkoitettu lapsille, että en saa osallistua äänestykseen. Kivahdin sille muijalle; anteeksi vaan mutta elokuvat kuuluvat kaikille eivätkä ole pelkästään lasten juttuja ja läksin pois. Unessa suunnittelin myös, että kutsun pari kaveria hätiin siihen…

No, jäätelöä tekee mieli. Muista vihjeistä en kommentoi. x’D

Lukuelämys, joka oli syvältä...

Joku nimeltämainistsematon hurahti sitten erääsen kirjatarjoukseen saadakseen kirjahyllyynsä lisäystä aina silloin tällöin. En ole mitenkään romantiikannälkäinen, mutta juoneltaan kirjat ovat olleet miellyttäviä ja addiktoivia nykyistä kaupunkifantasiaa ja -fiktiota ihan parhaimmillaan.

Tähän asti joukkoon kuitenkin mahtuu yksi, joka alittaa riman kuin riman ja töksähtää samoille linjoille paskakirjallisuudessa kuin Sephenie Meyer. -Anteeksi vain, fanit, en ymmärrä mitä niin ihmeellistä periaatteessa juonettomassa ja ontuvasti kirjoitetussa ja paperinohuissa hahmoissa oikein on. Kertokaa ja selittäkää niin, että typerämpikin sen ymmärtää. -Ja mielellään ilman kirosanoja.

Kirja, joka oli rimanalitus niin laadussa, tyylissä kuin juonessa ja hahmoissa oli Rachel Vincentin Kissätyttö. Jos pitää Houkutuksesta, pitää varmasti tästäkin. VIncent sentään kirjoittaa hieman paremmin kuin Meyer, jonka käsitys ja joutuminen kiimaisen teinitytön ajatusmaailmaan on säälittävää luettavaa. Tahtoisin niin sanoa, että silkkaa paskaa, mutta se taas voi tuoda raivostuneet fanit hiilihankojen ja soihtujen kanssa vainoreissulle.

No, Kissatyttöä lukiessa mieleeni heräsi paljon erilaisia asioita. Ensimmäisenä mietin miksi päähenkilö on niin vitun tyhmä ämmä, jolla on isot luulot itsestään. Seuraavaksi mietin miten vähän kirjoittaja edes kissoista tietää. Hän takertuu naaraskissojen pienuuteen selvänä heikkoutena ja puolustelee periaatteessa kaikkia naiskissojen tekemisiä koska he ovat naisia, pienikokoisia ja siksi heikkoja. Ja ylistää miten valtavan voimakkaita uroskissat ovat... Voimakkaita joo... Aika tyhmiä kuitenkin. <..<'

Kirjoittajan pitäisi nähdä pikkuruinen tyttökissani, joka selättää itseään pari kertaa suuremman poikakissan tuosta vain. Eikä pikku prinsessani ole heikko vaikka on pieni ja naaras. Sain Mintun kyvyistä tänään osoituksen, tappeli ikäisensä veljensä kanssa ja heitti Juuson lattiaan ennenkuin ehdin edes mennä väliin. Tyttökissat eivät pelkää pienuuttaan, eivätkä ne myöskään pelkää osoittaa paikkaansa. Eivät ainakaan meillä, mutta nuo ovat vähän muutenkin outoja...

Otetaanpa nämä kyvyt muodonmuuttajalle. Teoriassa tulisi saada naaraskissa, joka pärjää älyllä silloin jos häviää voimassa. Mahtaa riippua kasvatuksestakin jonkun verran...

Kissatytössä päähenkilö oli kaikenkukkuraksi saanut kamppailulajikoulutuksen. Hah, mikä vitsi! Eikä siltikään tarpeeksi aivoja käyttämään taitojaan. Pikemminkin tarpeetonta kapinahenkeä ja vihaa, joka loppujen lopuksi johtui hahmosta itsestään ja virheistä, jotka hahmo itse teki, koska ei kyennyt miettimään nenäänsä pitemmälle. Ja mikä narttu...

Siinä vaiheessa, kun aloin olla yhä enemmän päähahmon kanssa eri mieltä ja huomata miten kirjottaja oikein halusi pakottaa lukijan hahmon pään sisään... Yritän lukea minä-muotoiset tarinat niin, että yritän kuvetella hahmon kertomassa tarinaa sen sijaan, että yrittäisin olla hahmo. Yleensä hahmo saa kertojan äänensä itse, mikäli minä-persoona on hyvin kirjoitettu. ( P.C Cast tavoittaa tämän ) ja miten päähenkilö jatkoi päämäärätöntä hemmotellun nartun käytöstään oppimatta tasan yhtään mitään... Niin uskomatonta kuin se onkin... Päähenkilö on pahempi kuin kaksi erästä tunnettua lööppikuningatarta tempauksineen ja väkivaltaisine miessotkuineen... yhteensä. Lisätään siihen vielä onneton, sadistinen ja uhmakas lapsuus, karkaaminen kotoa ja kaikkitietävyys.

Ja sellaisen cocktailin tulisi viehättää lukijaa?

Se saa pahimmillaan lukijan kaivamaan silmät päästään.

Kun vihdoin sain kirjan luettua. Siihen meni jotakuinkin viikko ja toinenkin, olin jo saanut siitä niin tarpeekseni, että mietin kirjan polttamista, repimistä ja täydellistä tuhoamista. Ihan vain siksi, että se oli kuin uusi loukkaus kirjallisuutta vastaan ja suoranaista saastetta. Paskin kirja sitten Houkutuksen mitä olen koskaan lukenut. Menee jopa Podkayne of Marsista ohi.

Olisi pitänyt palauttaa kirja julkaisijalleen viestin kanssa. Ensi kuussa on luvassa lisää tätä paskaa, mutta sitä ennen aion lähettää viestin, jossa pyydän editoimaan tilausta niin, etteivät he lähettäisi minulle Vincentiä enää koskaan.

En kuitenkaan polttanut kirjaa, vaan möin sen. En saanut rahoja takaisin ja postikulutkin tekivät lopulta enemmän kuin mitä arvelin niiden tekevän, joten en saanut omiani takaisin, mutta pääasia on, että pääsin kirjasta eroon ja se on nyt kodissa, jossa sitä ehkä arvostetaan ja pidetään enemmän.

Moinen kirjasaaste sai minut mietteliääksi siitä, että olisi todella reilumpaa, jos tälläkin kirjajulkaisijalla olisi käytössään ominaisuus, että asiakas voisi perua jotkin kirjat. * vihainen mulkaisu *

Nyt ne tulevat saamaan tulikivenkatkuista palautetta kirjasaasteesta ala Rachel Vincent. * viatonta viheltelyä * Kuluttajan tunnen, että minulla on oikeus valittaa, jos laadussa on selviä ongelmia. Ja laadussa totta vie oli vikaa!

Lukemisen pitäisi olla nautinto ja hyvän kirjan parissa tulisi voida rentoutua ja siihen tulisi eläytyä ja seurata tarinan kehittymistä ja hahmojen tekemisiä. Todella hyvä tarina puolestaan tempaa mukaansa ja todella hyvin luodut hahmot eivät koskaan tunnu vierailta tai koko tarina ei tunnu missään kohtaa vastenmieliseltä, vaikka siinä tapahtuisi mitä. Miksikö? Koska kaikki mitä tarinassa kerrotaan on kirjoitettu ja luotu niin hyvin, että se ikäänkuin kertoo oman tarinansa niin kuin se on. Siinä ei tulisi tulla tunteita, että tätä on kirjoitettu euron kuvat silmissä ja vittu millaista paskaa ja ei hitto mitä tuokin ääliö tekee tuossa ja miksi päähenkilö on tyhmä ämmä. Tämäkin on toki yksilöllistä ja jokainen pitää eri asioista ja mieltyy eri asioihin.

Nautin tarinasta, joka on luotu niin, että siitä huokuu tunne, että kirjoittajallakin on varmasti ollut hauskaa kirjoittaa sitä. Pidän Stephen Kingin kirjoista paljon, koska hän puolestaan ei koskaan kirjoita samaa tarinaa kahdesti, eikä edes samalla tyylillä. Jokainen kirja on taatusti erilainen ja sitä oikeastaan odottaa. Koskaan ei oikein voi tietää minne joutuu ja se on hyvä. Juuri niin sen pitäisi mennäkin.

Ja hahmot... Nyt pitäisi puhua kokemuksesta. Jos jokun pitäisi hahmojen luomisesta jotain tietää... ( Kirjoittelen itsekin... ) Hahmojen tulisi olla maailmaansa sopivat, eikä koskaan liian tyhmä, liian ärsyttävä, liian säälittävä tai liian viisas tyyppi ole sopiva päähenkilöksi. Eikä koskaan pitäisi luoda päähenkilöksi hahmoja, joka kuvittelee itsestään liikoja ja rypee itsesäälissä suurimman osan aikaansa tai sellaista, joka onnistuu aivan kaikessa. -Eikä todellakaan sellaista, joka ei osaa ajatella tai saa aikaan vain kaaosta.

Lisäksi kirjoittamistyylinä minä-persoona voi olla kirjoittajalle itselleen loistava tapa, mutta joillekin lukijoille se tuottaa ääretöntä tuskaa. Kokemukseni lukijana on, että minä-muotoisessa kerronnassa sortuu kaikkein herkimmin ylilyömään hahmon, tarinan ja yliarvioimaan hahmon potentiaalin, samoin kuin lukijan sietokyvyn. -Varsinkin jos lukija ei pysty eläytymään hahmoon.

Lukukokemukseni Kissatytöstä yhdellä sanalla kuvattuna oli yhtä helvettiä. Se myös sai aikaan tämän ei niin iloisen kuvan, joka on tehty kaikella lämmöllä ja ajatuksella;

Taide: Ukuli ( eikä kuka tahansa Ukuli tai Ukulina esiintyvä, vaan ihan itse omassa persoonassani. x'D )

----

Joitain kirjoja ei pitäisi koskaan julkaista... edes säälistä tai siltä pohjalta jos yksi siitä tykkää...

Intergalaktista menoa

10.1-11.1.2011 välinen yö. Uni oli laadultaan pitkä ja yksityiskohtainen. Sisälsi värejä, liikettä, tunnettä, ääniä. Tapahtuma paikka muistutti tosielämän asuntoa ja pihaa, muttei kuitenkaan ollut. Jotenkin tuli olo, että olin vieraalla planeetalla ja todella kaukana kotoa. Unen kasvit ja eläimet.... HUH!

Viime yönä näin unta, että oli kova ukonilma. Ja outo ukonilma olikin. Salamat olivat oudon värisiä ja ukkosen jylinä todella kova. Kiirehdin pelastamaan laitteita pistorasiasta. Odotimme sadetta. En ollut talossa ja siinä huoneessa, jossa modeemi vaihteeksi seinässä oli, yksin. Keitä muita talossa oli. En muista.

Seuraavaksi juoksin ulos. En ole varma unohdinko jotain. Pihassa, joka ei ehkä ollutkaan juuri kotipihani, kasvoi valtavia kukkapensaita, joissa oli valtavia valkeita kukkia. Kukissa pörräsi vielä kaikenlaisia hyönteisiä. Ihastelin perhosia. Joukossa oli sini-mustia pörröisiä, jotka taisivat olla perhosen siivin lentäviä hämähäkkejä. Kämmenenkokoisia. x'D

En kuitenkaan tuntenut inhoa sitä erikoista hyönteistä kohtaan. Luultavasti siksi, ettei se ollut vaarallinen laatuaan? Se kipitti eteisen lattialla ja osautui ulos. Osalla perhosia oli ruskeat ja puunlehtimäiset lehdet. Pitelin yhtä kädessäni kun kävelin ulkona. Oliko huolta myös pyykistä?

Samoja kukkia kasvoi keinun lähistöllä. Kuljin matkalla keinun ohi. Navettarakennus oli kuin talo. Siellä oli paljon huoneita. Yhdessä allas ja siellä oli paljon lintuja, jotka säntäsivät luokseni kun löin kämmenet yhteen. Taisivat olla valkeita ankkoja ja kanojakin oli ehkä. En muista, mutta jokunen taisi myös lentää. Ne näyttivät jotenkin oudoilta. Linnut piti saada turvaan myrskyltä tai joltain. Osa linnuista eksyi johonkin toiseen huoneeseen. Viimeinen muistikuva on, että se näytti olevan jonkinlainen osittain sisustettu askarteluhuone.

---

Missä hitossa oikein olin?! O..O'

Odottelua Japanissa....

Ei ole mikään uusi asia, että seikkailen unissani mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Eikä ole myöskään ensimmäinen kerta, kun olen jossain kaukana Idän suunnalla.

Joskus kauan sitten näin unta, miten leijailin Tiibetissä, hyvin korkealla vuorella ja osittain vuorenrinteeseen rakennetussa loisteliaassa temppelissä/luostarissa. Munkit olivat hyvin ystävällisiä. :3 Ei kuulemma ollut epätavallista saada vieraita, mutta hyvin epätavallista saada vastaan vieraita, jotka tulivat lentäen. x'D Enpähän ihmettele. x''''D Kuitenkin, munkit esittelivät minulle luostariaan. Maisemat olivat henkeä salpaavat. <3 Olikohan se paikka todellinen?

Unessani menin jonkun työpaikalle ja odottamaan, että pääseekö se joku töistä. Paikka muistutti jotain konttoria, mutta paikalla puhuttu kieli oli japania. Tyyppi, jota odotin sanoi jotakin että menee vielä pitkään.

Päätin lähteä kävelemään siksi aikaa ja eksyin tutunoloisen tyyppistä portaikkoa pitkin rakennuksen alakerrassa olevaan markettiin pörräämään. Eksyin kylmäaltaalle, jossa kaikki tuotteet totta kai oli japaninkielisissä pusseissaan. Koin ahdistavaksi sen, että minua seuraili joku pieni kolmen tai neljän hengen punkkariporukka.

Lopulta murahdin yhdelle niistä. Minusta tuntui, että kun tein niin, en ehkä ollut oikein ihminen. Ääni oli möreä ja hampaat.. no vieraat. Jostain heijastuksesta tai mistä lie, silmieni värikin oli muuttui todella punertavaksi.

No, äkillinen “muuttumiseni” pelästytti kylmäaltaan toisella puolella ahdistelleen punkkarin niin, että se vaappui päin jotain hyllyjä. Niitten tyyppien kunnioitus oli ansaittu sillä, koska ne jättivät minut rauhaan. Mitä nyt yrittivät sitten jotain kauppaa käydä. Mitä ikinä käytin, he halusivat samaa ja he heiluttelivat jenejään. Joku taisi ehdottaa jos vaikka puraisisin vähän. Kieltäydyin ja tein lähtöä.

Säikähdin itse sitä, että tyyppi, jota odotin näytti kulkevan kaupan ohi jonkun muija kainalossaan, mutta luultavasti se ei ollut sama tyyppi.

En usko, että olin mikään vampyyri, koskapa etsiskelin ihan oikeaa, syötävää ruokaa. En kuitenkaan löytänyt mieleistäni, koska en ymmärtänyt mitä paketeissa oikein lukee enkä halunnut ostaa vahingossa mitään "outoa" kuten pakastettua koiraa, sirkkoja tai jotain muuta kummallista...

----

Unissamatkustaja

Mikä painajainen! O..o'

Näin unta, jossa eräs parina vuonna messuilta tutuksi tullut myyjä pyysi soittamaan. Itseasiassa se näkyi kännykässä oudosti; soita minulle ja vanhan miehen kasvot. Pahuksenmoinen markkinointikikka muuten. x’D

Tila, josta soitin muistutti tupaa, muttei kuitenkaan ollut. Se oli joku modernimpi tila, jossa oli penkki samalla kohtaa kuin sohva kotona. Istuin sillä sohvalla siinä ja viereeni lehahti joku jaarittelua kaipaava tyhjäpää, josta en voinut vähempää välittää.

Soitin sille siinä unessa. Sitä en muista mitä asiaa puhelu koski, sillä joku muu varasti shown tässä unessa. x'/ Nimittäin se tyhjänuppi. Sillä oli asiaa ja paljonkin, eikä haitannut yhtään, että yritin puhua puhelimeen.

Samaan aikaan kun puhuin puhelimeen, minulle hössötti joku nainen jostain mitä kuuntelin puolella korvalla. Vastailin sillekin jotain ja sen naurahti pilkallisesti ja vetäisi esiin valokuvan, jossa se poseerasi Jari Sillanpään kanssa jonkun puun alla.

YÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!

Ehkä joskus vanhana mummona naureskelen tälle unelle, jos vielä silloin osaan nettiä käyttää ja satun blogiani selailemaan...  Juuri nyt ei naurata.

Unieni laatu on kyllä selvästi laskemaan päin. <..<’ Lienkö sairastunut, vai mikä hitto on vialla. O..O’ Voin kuvitella, että joku aivan normaali-normaali ihminen näkee noita, mutta minä en normaalisti näe. <..<’ Ei ainakaan pitäisi nähdä.

---

Tämän olisin jättänyt väliin <..<'

Kunpa olisin muistanut tämän paremmin...

Viime yö oli yhtä hyppimistä, pomppimista ja juoksemista paikasta toiseen. Olin näköjään Avatarin matkassa...

En siis sen alieni avatarin, vaan piirrossarja Avatarin. Avatar: The Last Airbender. Sata vuotta jäävuoren sisällä olleen Tuulentaitaja-heimon munkkipojan, jonka päässä on sininen nuoli. Mahdotonta sotkea yli parimetriseen kimaltavaan tiikerinraitaiseen humanoidikisuun...

Maailma oli mitä luultavammin sekoitus piirrettyä 3D:tä ja todellista maailmaa...  Elokuvateatterimaisen rakennuksen läpijuokseminen oli koko unesta mieleenpainuvin. Muistin enemmän kun heräsin, mutta tässä on jo pari tuntia oltu hereillä. :(

Unessani oli muutakin, mutta muistan enää sen ravaamisen paikasta toiseen. Luulen myös, että osasin kung-fu:ta siinä unessa, mutta en muista oliko se sitten liitoksissa mihinkään neljästä elementistä. Muutakin piirrossarjan hahmot taisi olla mukana. Sellainen mielikuva ainakin on, että olisin vilaukselta nähnyt heitäkin.

Jopas muistui mitä tapahtui avatar-unen jälkeen. Siinä oli perin tyypillinen malliesimerkki hammaslääkäriin soittamisesta ja aikojen kanssa tappelemisesta, mikä johti suunnattomaan huutoon. Harvinaisen paska lopetus sille yölle, jos minulta kysytään. <..<’

Miksei keksitä nauhuria, jolla voisi nauhoittaa omia uniaan? Niitä voisi olla jännittävää katsella. Viimeksi johonkin fiktiiviseen sarjaan liittyviä unia ovat olleet Prätkähiiriiin liittyvät. x'D

Heräsin rättiväsyneenä. Aivan kuin olisin juossut muutaman kilometrin. :( Viimeksi kun heräsin yhtä väsyneenä, juoksentelin jossain tavaratalossa. Laskettakoon mukaan myös sekin uni, johon liittyi suklaan ostaminen osamaksulla. (Pitäisi löytyä joko tästä blogista tai sitten se on englanniksi Coffin Diaryssä. )

---

Tämän olisin halunnut muistaa

Huonetta ei voi remontoida yhdessä hujauksessa...

Viime yönä mentiin taas lujaa. Ihan ensiksi varmaankin aivan tietoisesti kuvittelin Dexter-sarjan päänäyttelijän rooliinsa.

Seuraavaksi varsinainen uni alkoi tummanpuhuvasta tilasta, jossa valaistusta toimitti yksi ainoa lamppu ja siellä oli kolme tyyppiä ja sairaalan vuode. Kaksi tyyppiä koitti nostaa kolmatta, joka makasi siinä vuoteella. Ne huomasivat minut ja tervehtivät iloisesti. Vuoteella makaava tyyppi tervehti kaikista iloisemmin, Kaverit nosti sitä ja sen vuoteella olevan puoliskot liukui irti ja niillä kahdella oli hankaluutta saada puolikkaat takaisin. Olihan se irvokas näky, mutta ruumis oli veretön, edelleen elossa ja pirteä. Se kaveri hymyili leveästi, sillä oli hauskannäköiset kasvot, lyhyt kihara tukka ja pitkä ruho.

Ilmeisesti kaikki kolme tyyppiä olivat jotain hyviäkin tuttuja, jotka ilmeisesti tunsin hyvin. Enpä vain muista tavanneeni heitä todellisuudessa. - Tavallaan se oli kuin uni unessa.

Seuraavassa hetkessä rämmin lumisessa metsässä niiden tyyppien kanssa... yöllä. Ne nahistelivat ja kaatuivat lumeen. Itse olin jäädä jonkun ison metsäkoneen alle, joka vyöryi sinne korpeen.
Jouduin kai tavallaan eroon kavereistani, jotka jäivät sinne. Itse olin seuraavassa hetkessä jossain koulurakennuksessa ja järjestämässä nahkaesineistä näyttelyä joidenkin älykääpiöbimbojen kanssa. -Olisinpa voinut välttää sen.
Jossain kävi ovi ja huomasin avonaisen oven ja sisäikkunoita, joiden takana kulki joku tummatukkainen viimeisen muodin mukaan tälläytynyt akka, joka raahasi valtavia matkalaukkuja mukanaan. Sellaisia, että niihin olisi mahtunut ihminen jos toinenkin. Siinä naisessa oli jotain hämärää ja ihmeteltiin mistä se oikein tuli. Eihän sieltä suunnasta, josta se kulki ollut edes mitään huonetta valmiina vaan siellä piti olla remontti. Täysi remontti päällä. Onkohan miten normaalia, että unen hahmolla on muistikuvia?

Kiipesin niiden näyttelysermien ja joidenkin muiden väliseinäsermien kautta koska en halunnut joutua sen naisen kanssa kohdakkain mistään hinnasta. Ne tytöt tulivat mukaani ja löysimme huoneen joka tuoksui uudelta ja näytti vast’ikään rakennetulta. Siellä tuoksui jotenkin liian puhtaalta ja liian uudelta. Tytöt puhuivat siitä miten nopeasti remontti on edennyt ja huone näyttää aivan ihanalta. Seinissä oli tummat paneloinnit ja kaikki hienoudet. Tutkin huonetta, siellä oli suihku ja vessa ja kaiken olisi luullut olevan OK, mutta mikään ei ollut OK. Oliko kukaan edes nähnyt niitä remonttireiskoja?

Eivät kuulemma olleet nähneet, mutta arvuuttelivat heidän poistuneen jotain muuta kautta. Tiesin ettei talossa ollut mitään muuta kautta. Se harppu, joka oli roudannut niitä matkalaukkuja oli ollut enemmän kuin outo.

Joku tytöistä joi jotain mitä luuli viiniksi. Joku toinen kai löysi jotain veristä. Varmaankin tämä verta juonut alkoi äkkiä puhua, että se nainen tietää ja että se n tulossa...

Ja se nainen tulikin sinne takaisin. Se sisääntulo oli jotenkin kammottava, enkä muista tapahtuiko typerille seuralaisilleni mitenkään, luultavasti. Se nainen muistaakseni sähisi vihaisena ettei se pystynyt tekemään minulle mitään, koska olin jotenkin samanlainen kuin se itsekin.
Pelottavaa.
Heräsin siihen.
Ei mikään mukava tunne.

Valvoin pari minuuttia. Niinä hetkinä ehti tapahtua seuraavaa; perhanan täysikuu paistoi edelleen täydeltä laidalta, joten huone oli aika hyvin valaistu. =..=’ Verhot kyllä pitävät suuren osan valosta pois, muttei näköjään tarpeeksi. <..<’

Minttu kävi oksentamassa paidalleni ( jätän vaatteeni lattialle )ja matolle. Sitten pikkuneiti kävi syömässä granaattiomenapuun lehtiä, josta sain neidin itse teosta kiinnikin. Ilmeisesti oli sitten tuvassa oksentanu lisää ja syönyt maljakossa olevia puolukanvarpuja päälle.

Yrin nukkua ja sitten Behemoth heräili lähteäkseen töihin. Se olio ei voi tehdä mitään hiljaisesti. Paukkaa ovissa, keittää kahvia, paukkaa ovissa, koluuttaa nojatuolia, paukkaa lisää ovissa... ajaa autonsa pihalle, paukkaa lisää ovissa.

Ja kuuloni on huonontunut? O..o’ Jos olen keskittynyt ajatuksiini en kyllä kiinnitä huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu, tai jos joku puhuu mumisten.

Mielikuva on kuitenkin, että sain unenpäästä kiinni jossain välissä, heräsin yhdeksältä. Muistan, että näin unta talosta, jossa juostiin drag queenin esiintymisasujen, ynnä muiden vaatteiden kanssa lavalle ynnä muuta. Hieno talo. Pelästynyt tyyppi. Aivan liian sekalainen uni, jossa lyhyessä ajassa tapahtui kaikkea.

---

Mitähän seuraavaksi

Lepakoita pakastimeen....

Viimeyönä näkyi taas kummia. Viimeöiset ja sitä edellise unet ovat olleet häpeällisen normaaleja normaalien ihmisten unia. Jos vilkaistaan muutamaa aikaisempaa unta... ne ovat värikkäämpiä ja mielenkiintoisempia. No, viimeöinen vampyyrilepakkouni ei ehkä edusta lällyä normaaliunta, mutta sitä seurannut kylläkin.

Istuin tuvassa pöydän sivulla ja yritin pitää valkean mapin kiinni hinnalla millä hyvänsä. Sen sisällä oli nimittäin melkein sulaneita lepakoita, joita ei syystä tai toisesta saanut päästää irralleen. Tiesin ettei niitä saanut laskea. Pari kyllä karkasi ennen kuin teippasin kansion umpeen ja hakkasin sitä pöytää vasten, painoin sitä. Hyvä etten hyppinyt sen päällä. Sen sijaan että ne jotka ehtivät karkuun, olisivat kieppuneet katossa, ne katosivat jonnekin.

Mietin nakkaisinko mapin uuniin ja polttaisin koko roskan. Mietin siinä, että tuskin tuli niihin kummajaisiin auttaa mitenkään. Laskee vapaaksi vain ja ne pirulaiset karkaavat savupiipun kautta maailmalle. Sitten mietin pakastamista ja raivasin jääkaapin pakasteosaan, joka oli muuten entinen valkea ja surkean pieni jääkaappi, tilaa mapille.

Behemothkin seikkaili samassa unessa. Tuli vissiin töistä tai jostain keskellä yötä ja heittäytyi uunin eteen keinutuoliin... Tällaista sisustusta ei ole todellisuudessa... Katsottiin telkasta ilta uutiset, joissa jossain linnanjuhlissa tai muissa pippaloissa lepakot olivat ilmaantuneet kuokkimaan. Kamera zoomasi sopivasti johonkin hienoon leninkiin pukeutuneeseen naiseen, joka kirkui kuin tapettava sika, kun lepakko iskeytyi sen kaulaan. Puri niin, että veri virtasi.

Eikä siinä vielä kaikki, että lepakot purivat niitä ihmisiä... Ne ihmiset saivat tartunnan heti. Sen naisen verisuonet pullistuivat näkyviin ja silmät kääntyivät päässä ja se hyökkäsi puremaan niitä ihmisiä, jotka yrittivät auttaa sitä naista.

Juhlapaikalla oli täysi kaaos käynnissä. Eikä sen seuraaminen tuntunut mitenkään miellyttävältä katsottavalta. Sen ahdistuksen tunsi nimittäin unen läpikin.

Siinä alettiin miettimään, että tuo se tarttuu kuin kulovalkea ja kohta ollaan viimeiset ihmiset... Kuitenkin päädyimmä ratkaisuun, että tuskinpa ne ihan jokapaikkaan ennättävät hyökkäämään. Enkä maininnut niistä lepakoista, jotka pistin pakkaseen. x’3 Ihmetellä täytyy, että miksi unessa vilahti juuri Behemoth. :(  Heräsin jossain vaiheessa tätä unta. Lajitellaan painajaisunien joukkoon, vaikka olinkin siitä voitolla mitä tuleman piti.

Olen kyllä nähnyt vuosia sitten sellaistakin unta, jossa behemoth muuttui ihmissudeksi tuvassa ja juoksutin sen ulos ja pistin ovet lukkoon. x’D Se muuttui sellaiseksi pieneksi neljällä tassulla juoksevaksi ulisevaksi karvakasaksi... Eikä sitä kuulunut takaisin. Ei ainakaan siinä unessa.

Uni vaihtui kaupunkiuneen.  Se oli jokin eksoottinen rantakylä tai jokin sellainen, veden rannalla. Rakennukset olivat järjestään valkeita ja vaaleita ja niissä oli punertavat katot. Pikkukauppoja oli siellä täällä. Siellä oli myös eräs rakennus, jossa toimi jokin käsityökeskuksen tapainen paikka, jossa laitettiin kangaspuita kuntoon ja tutkittiin kangaspuiden tukkia sitä varaa, että osattaisiin luoda oikeanpituinen ja levyinen loimi niihin. Rouvia oli mukana vähän. Mukana myös tosielmässä hyväksi ystäväksi tullut henkilö, johon ei kuitenkaan ole tullut pidettyä yhteyttä. -En ole mikään hyvä pitämään yhteyttä kehenkään.  :(
Muistelen myös, että pulahdin siihen valtavaan järveen, mereen, tai mikä lie ja uiskentelin hieman. Tai sitten loikoilin lautalla. En muista tarkkaan kumpi se oli. Kelluin kyllä, joten kai olin lautalla, koska en tuntenut olevani veden varassa.
Se reissu katkesi bussipysäkkiin, jolle nousin. Jokin mielikuva on jonkun pikkutytön vahtimisesta. Mikä lie ollut sen homman nimi. Bussissa oli mielestäni jotain outoa. Se muistutti lähinnä junaa... Jossain hetkessä oltiin jotain taloa katsomassa jollekulle. Mukana oli kaiketi myös joku välittäjä, joka hermostui nalkuttamiseeni laatikkomaisista taloista. Ne talot joiden ohi käveltiin olivat tasan yksi huone. <..<’
Menimme sisään yhteen taloon. Epämääräisellä tavalla siinä oli jotain samaa kuin Vampire The Masquerade Bloodlines pelin ensimmäiseen turvakotiin menemisessä... Talo oli kaksikerroksinen... kaiketi. Ensimmäinen huone käsitti keittiön, jossa porisi ruokaa. :3
Hyvin kalustettu keittiö. Jes.
Valtavat vitriini-ikkunat. Yök.
Oleskelutila siinä ikkunoiden edessä. Öök. Keittiöstä portaat yläkertaan, josta laskeutui tukeva tummaihoinen nainen, jolla oli mustat kiharat hiukset, iloinen hymy ja vieraanvarainen luonne. Ja se kaulakoru. Koko huomioni olikin kiinni siinä monikerroksisessa kaulakorussa, jossa oli kaikenlaisia jalokiviä ja puolijalokiviä, joita aloin arvuuttelemaan, eikä talon emäntä sitä pahakseen pannut. Korussa oli tuliakaatteja, sinisiä ja harmaita, valtava röpölöinen pala ametistia. -Rouvan mielestä se ei suinkaan voinut ollut ametistia. Kyllä se oli. Ja monia muita jalokiviä, joita en muista enää mitä kaikkea siinä korussa oikein oli.
Se oli tyrmäävä.
Ei ehkä kukaan oikea ihminen pystyisi sitä hökötystä kaulassaan pitämään... Sen verran painava se todellisuudessa tulisi olemaan.

Pari yötä sitten näin myös outoja unia, joista toisessa oli jonkun lehden toimituksessa. Pöydät olivat miten sattui, mutta suurin haloo käsitteli sitä miksi olen työajalla lataillut kaikenlaista. Aloin huutamaan sille juppimaiselle kasvottomalle tyypille, että mitä hän itse tekisi jos olisi menettänyt vahingossa ison kasan tiedostoja.
Menetin isomman kasan viime kuussa sähellettyäni yhden poltto-ohjelman kanssa. Sain muuten suuren osan tiedostoista takaisin.
Mutta sen yön toinen uni oli surullinen. Siinä unessa oli kunnon talvi ja läheinen metsä entistä ehompana, mutta tuskin oli sama metsä kyseessä. Unessa oli eräitä ystäviäni, muutamia joita en hahmottanut lainkaan, mutta erään netin kautta melko hyväksi ystäväksi tulleen henkilön hahmotin selkeästi. Polut menivät väärin. Siellä oli myös hirvi ja siinä unessa seikkailtiin porukalla. No, se pahuksen mutanttihirvi hyökkäsi ja puski ystäväni kumoon sillä voimalla, että hän menehtyi saamiinsa vammoihin. Mietin voisinko kertoa hänelle unestani, sillä se huolestutti minua.

---

Lähestulkoon normaalit unet tällä kertaa...

Työntäytteinen yö unimaailmassa

Näin oikeastaan kaksi outoa unta. Ensimmäisessä, jonka muistaa kohtalaisen hyvin, vierailemassa oli Rob Zombien hahmoja elokuvista House of 1000 corpses ja Devil's Rejects. Molemmat on nähty, mutta vain 1000 corpses löytyy leffahyllystä. Devil's Rejects ei ollut mikään kaksinen jatko-osa. Mutta, mutta.... unessani olivat siis sen sekopääperheen klownikasvoinen isä, Kapteeni Spauldig ja hänen psykoottinen vaimonsa. -Luojan kiitos nuorempaa sukupolvea ei ollut mukana.

Jostain syystä kysyin tältä Spauldigilta tietä jonnekin ja setä kirjotti jotain jonkun paperin nurkkaan antaen ohjeita jostain, en muista mistä. Olin menossa johonkin taloon, jonka pihalla valtasi pahat aavistukset ettei kannata mennä sinne. Luulen myös kuulleeni siinä unessa jotain vaikerointia tai vastaavaa ja nähneeni jotain ruumiinkappaleita, kahleita tai jotain sen sellaista. En sitten mennytkään sinne taloon, vaan hipsin pois. Muistelen, että yritin vältellä sitä muijaa jossain toimistorakennuksissa ja vissiin olin myös aseistaunutkin.

Uni vaihtui jossain vaiheessa sellaiseksi, että haahuilin jossain rannalla tai joenuomassa, jossain etäällä näkyi upeasti sorainen ranta, joka jatkui korkeuksiin. Rannalla kasvoi mäntyjä ja sen sellaisia.

Muistan myös, että ujuttauduin sisälle toiseen taloon jostakin naulattujen lautojen rakosesta vinoillen, että kylläpäs punkerokin tästä selviää tai jotain muuta vastaavaa.
Yhdessä kohtaa taloa järvi näkyi todella selvästi. Talo, jonne menin oli hylätty. Se oli jokin kartano kenties.

Se oli selvästi hylätty ja sijaitsi rannalla. Minulla oli mukana kamera ja varmaankin puhelin tai jokin nauhuri koska muistikuva on, että puhuin siihen nauhuriin kaiken aikaa. Jupisin huoneessa, jonka lattia vietti alaspäin ja oli uponnut rantaan ja osasta huonetta kasvoi rantaheinää ja jalkani upposi hetkeksi siihen lahoavaan möttöön, että tästä on otettava kuvia. Ulappa näytti kauniilta.
Ujuttauduin myös johonkin huonosti rakennettuun vajaan, josta päivä paistoi läpi. Vajassa oli varmaan teurastettu eläimiä. Ainakin irtonaisista jäniksenkäpälistä päätellen. Silmäsin sitä vain hetken ja olin matkalla taas.

Olin yöllä jonkun toisen kartanon pihalla, saattoi kyllä olla toriaukeamakin, reportterilauman kanssa odottamassa vastausta joltain isolta herralta ja tämän perheeltä. Perheestä oli kuollut muutamia jäseniä luullakseni. Kaiketi oli myös niin, että minulla oli jotain todisteitakin jostain. Siinä kohtaa alkaa hämärtyä. Lähdin sieltä kyllä. Yksin.
Poiketen kaupaussa, joka oli K-kauppa ketjua ja näkötti oudosti korkealla mäellä tai toisessa kerroksessa. Jotenkin siihen yhdistyi ajatus: rikkaat käyvät siellä. No, menin sinne kuitenkin ja huomasin karkkihyllyssä jonkin uutuuden; valkosuuklaa crispi-jotain. Pieni peukalonpituinen valkeaan kääreeseen kääritty karkki... No, niitä ostin kaksi iloisena siitä, että näitä pitää ehdottomasti maistaa... Myyjä oli kuitenkin äärimmäisen vittumaisella tuulella, iski vihreän surkean pienen paperinpalan, jossa luki vihreällä viisi ja sen alta pilkotti joku vierasmaalainen kolikko tiskille ja alkoi rähjäämään, että minun on maksettava sataviisikymppiä tai enemmän, jotta hän suostuu asiakaspalveluun eli rahastaman minulta ne pari senttiä karkeista jotka halusin ostaa. Sanomattakin selvää, että suutuin ja läksin alamäkeen suoraan kaupasta... Luultavasti kauppa oli rakennettu oudosti rinteeseen tai se oli toisessa kerroksessa. Uni kyllä jatkui vielä vähän, mutta ei siinä ainakaan enää mitään muistamisen arvoista varmaankaan tapahtunut.

---
Mitäs tähän sanot Freund?

Unimaailmassa tapahtuu

Viime yönä näin mielenkiintoista unta. Siinä unessa oli meneillään työkkärin palaveri, johon saapui komea tumma mies tummassa puvussa. Oijoijoijoi. <3 Tapaamispaikkana oli erään kauan sitten puretun rakennuksen viihtyisä keittiö, johon ( aamu ) auringonvalo siilautui puiden välistä.

Jossainpäin oltiin sitten menossa jotain kalliomaisemia tutkimassa ja joku näistä mukana olleista utuhahmoista ehdotti, että jonnekin voitaisiin lähteä. Ja että sinne jonnekin on tästä oikotiet ja matkaa vain 15 kilometriä. Päätös taisi olla yksimielinen.

Pakkauduttiin linja-autoon, tai sen tapaisiin ja lähdettiin Outokumpuun?! Muistan hihkaisseeni: Jipii, jo kolmas kerta tässä kuussa! ( toivottavasti en huutanut sitä ääneen... ) No, ainakin kaivostorni oli entisenlaisensa kun perille päästiin, matkalla oli kyllä jokin valtava järvi taas kerran ja paljon kiviraunioita. Eräs ajoluiskantapainen päättyi jännästi rantaan, johon aallot löivät. Siinä ajotielläkin oli vettä. Aivan kuin suuren tulvan jäljiltä.

Pysäydyttiin sitten johonkin kylään, kauppojen ääreen ym. Siellä oli kauppoja ja rakennuksia ja metsää. Ennen kaikkea suurta tuuheaa yhtenäistä kuusimetsää. Vanhaa kuin taivas. Lisäksi siellä oli keijuja ja allekirjoittaneella oli kamera mukana. Kuva, jonka otin oli kuin taideteos. -Niin ja olihan siellä vampyyreitäkin. Joku blondi heräsi unestaan kaula veressä siihen että hurjasti virnistelevä olio piteli sitä hiuksista ja hampaat olivat sahalaitaiset ja pitkät. Jokin siinä tilanteessa oli koomista. Toteamus; eipä tiennyt tyttö minkä vierestä aamulla heräsi.

Ärsyttää taas se, että uni oli oikeastaan miellyttävä, mutta juuri kun asiat alkoivat muuttua kiinnostaviksi ja alkoi tapahtua. Heräsin. =..0' Aamulla oli kyllä sellainen olo kuin olisin jäänyt jyrän alle tai kävellyt koko yön pitkin kallioita.

---

Prätkisuni osa 4

Viime yönä näin pitkästä aikaa Prätkis-unta. Olin TV:n edessä, se ei tosin näyttänyt miltään telkalta joita talossa on, vaan semmoiselta antiikkikapineelta. Viimeisen päälle retroa, että... Ha ha. x'D

No, kun pistin telkan päälle niin siellä oli menossa Prätkähiiret Marsista TV sarja. Tunnari näytti hieman oudolta, eikä se ollut alkuperäinen tunnari tai spin-off version tunnari. Siinä oli elementtejä alkuperäisestä.

Taisi olla se kohtaus, jossa Santtu lentää ilmaan ja Vinski koppaa hänet, sekä se jossa Turbo ajaa Leipistä kohti ja kiskoo tältä ihmisnaamion pois. Ainakin jälkimmäinen oli. Mutta lopun hyppyä ei. Logot välähti ruutuun ja episodin nimi jne jne. Kuva tummui ja sit alkoi show. Cliffhangeri jäis siis näkemättää. Pahus!

Aina kun tarjolla on TV-sarja unia joita voisi olla kiva nähdä... Ne alkavat aina keskeltä. -Tai siis siinä unessa ehtii paikalle myöhästyneenä.

No, tiirarin sitten sitä jaksoa. Siinä oli joku uusi herrasmieskonna kepittämässä prätkiksiä. Katoin voipuneena sitä touhuu ja meinasin et sulen koko toosan; ei taas noita uusia vesitettyjä jaksoja ja hahmoja, mut sit kamerakulma käänty prätkiksiin ihan tosissaan... Ne kaikki oli piirretty aivan kuten 90-luvulla!

Ooo! Uusia jaksoja alkuperäiseen. x'D Ärsyttävää toki, että heräsin kesken unen kuten niin tavallista on. =..0'

----

Ei pöllömpi mielikuvitus

Uteliaisuus ja liian vilkas mielikuvitus… katastrofi on taattu, mutta hiljaisina hetkinä ei ainakaan tule olemaan tylsää kun pää on yhtä täynnä kaikkea kuin maailman vilkkain kaupunki. Eikä unissanikaan käydä läpi päivän tapahtumia. Sitä tapahtuu harvoin. Joko niin tai pääni käyttää niin mutkikasta kuvasymboliikkaa, ettei järki sitä edes ymmärrä, mutta varsinaista symboliikkaa on vähän. Uneni ovat eläväisiä. Niissä useimmat asiat ovat kuten ne ovat reaalielämässä, äänet, hajut ja kaikki muukin tuntuu tarpeeksi todelliselta jos uni on selkeä.

Viimeöinen uni oli selkeä ja aika synkähkö, ainakin siltä osin kuin muistan. Se oli jokin riitti tai vastaava, johon yhdistyi värivaloja. Monista unistani saisi aika tyylikkäitä elokuvia aikaan. Viimeöisessä unessa oli joku henkienmanausoppitunti menossa eräässä huoneessa. Henget olivat totta kai synkkiä mustia varjoja ja sinisen valon aikaan esiin tulivat ne kaikkein pahimmat. Huoneeseen oli ängetty ihmisiä ja nämä henget lahtasivat kaikki. Muistaakseni ne repivät ne ihmiset kappaleiksi. –Paitsi allekirjoittaneen. Muistelen katselleeni niiden mustia varjoja sinisessä valossa. Muistan myös kuulleeni puhetta.

Uni jatkui tapansa mukaan jossain muualla, mutta se taas on unohtunut, että mitä sitten tapahtui, missä ja miten.

Unissa on se ongelma, että niistä muistaa jotain asioita, mutta esimerkiksi sen mitä niissä puhutaan, sanoja ei koskaan muista. Kerran unessa saatu viesti oli selvä. Se oli niitä osittain enteellisiä unia ja selvääkin selvempi viesti, vaikka se olikin omituinen. Sen ainoan kerran kun alitajuntani on tehnyt yhteistyötä tietoisuuden kanssa. Tai peräti kahdesti, mikäli se hämärä piirrossarjajaksouni lasketaan… Lasketaanhan se.

Minä en kiistä enneunien olemassaoloa, koska olen niitä nähnyt. Niissä sattuneet tilanteet eivät ole koskaan ennen tapahtuneet todellisuudessa, vaan unessa. Eivätkä ne ole koskaan liittyneet ruuninomaisiin arkitoimiin. Ne ovat olleet unia, joissa tapahtuu jokin tärkeä muutos. Se on lyhyt näkymä tilanteesta johon saattaa joskus joutua ja sen ymmärtää silloin kun se tilanne tapahtuu todellisuudessa. -Uskokaa pois, että haluaisin avata juuri tuon unikanavan. x’D

Eräs niin sanotusti realistisessa maailmassa kiinnielävä entinen kaverini väitti ettei enneunia ole, hän ei ole koskaan niitä nähnyt, eikä myöskään mitään elokuvamaisia unia. Hän alkoi myös luennoimaan psykologiasta ja unista, että unissa käsitellään vain ja ainoastaan päivän aikana tapahtuneita asioita. Hän ei myöskään ole koskaan nähnyt vastaavanlaisia värikkäitä unia kuten allekirjoittanut.

Paskan marjat.

Eivätköhän unien näkeminen ole yksilöllisiä ja pikemminkin niin, että jos mitään ei näe koskaan, on päässä jokin vika. Itse ainakin koen oloni äärimmäisen väsyneeksi ”mustien unien” jälkeen aamulla herätessäni. Nimitän niitä unia, joista ei ole pienintäkään muistikuvaa, pelkkää mustaa vain, mustiksi uniksi. Niihin liittyy myös tavallista voimakkaampi väsymys herätessä. Aivan kuin ei olisi yöllä nukkunut laisinkaan.

Miellyttävimpiä ovat unet, joissa tapahtuu jotain. Olipa kyse joutumisesta osaksi piirrossarjaan, tai unessa tuntui kyllä siltä, että katsoin piirrossarjaa, jossa alkoi tapahtua. Olen myös nähnyt unta siitä, että katson jotain elokuvaa, jota ei ole koskaan ikinä filmattu, mutta esimerkiksi joku tunnettu näyttelijä on esiintynyt siinä ja niissä unissa on myös ollut tekstitys mukana. Olenpa tainnut kerran joutua osaksi jotain kellertäväsävyistä elokuvaa, jossa pääroolissa oli Bruce Willis. Olen joutunut suojautumaan pommikoneilta johonkin varastoon, muistan, että ylläni oli punainen villakangas mekko/takki. Silloin oli talvi, koska oli kylmä. Olen paennut mäen päällä olevaa taloa kohti zombit kintereilläni ja vampyyrit ovat laskeneet minut sisälle taloon. ( Se oli kiva uni. ) Olen myös joutunut hirviötaloon, joka tappoi siinä talossa tapahtuneita murhia tutkivat poliisit käyttämällä pikkutyttöä syöttinään.

Parhaita unia koskaan ikinä ovat olleet; C.S.I tyyppinen uni, johon liittyi katacombiin sulkeltaminen. Työparina oli hämysti eräs C.S.In näytteliijän näköinen kaveri, ottamassa vedenalaisia kuvia. Vastaan tuli irtihakattu naisen pää, joka söi parsakaalia että se kykeni hengittämään veden alla. Ja se pää oli elossa. Pohjalla puolestaan oli useampi ruumis. Muistaakseni ne huojuivat.

Samantyyppinen murhatutkimus uni, joka sijoittui kuivalle maalle, jossa pääpaino oli taloissa, jotka oli tehty puunrunkojen sisään. Muistan kavunneeni ikkunoista sisään ja ulos. Niin ja ostaneeni matkahuollon yhteydessä olevasta kaupasta osamaksulla suklaata ja muita makeisia. 8D Se oli niin hassua…. Kesken vakavan tutkimuksen…. hamstraamassa makeisia ja tiedustelemassa maksutapoja, että saisin ne makeiset. x’D

Olin uimassa kirkkoa vastapäätä olevassa pienessä järvessä. Sitä ennen kai laitoin pyykit kuivumaan tai jotain muuta. Vesi oli mukavan lämmintä ja polskin siellä vedessä kuin kala ainakin. Rannalle tuli kolme aseistautunutta luurankoa haarniskoissaan. Niiden luut eivät olleet vielä edes haalistuneet valkeiksi. Yksi kannatteli päätään sylissään ja ne halusivat tietää, joko olen valmis lähtemään, että on kiire. Muistelisin vastanneeni, että jo ja keräsin vaatteni ja lähdin niiden mukaan. - Jumankauta! Minulla on unissani siis luurankoarmeijoitakin!!! :D

Sitten oli se monimutkainen uni, jossa kävelin kirkon tietä syksyllä ja söin piparminttukarkkeja. Outoa, että kuljin väärään suuntaan, no menin hautausmaalle, jossa oli luurankoja joille olin tarjoilemassa juotavaa ja syötävää. Oli sinällään outoa, että seuraavaksi siellä oli huone ja vähemmän luisevat zombiet ohjasivat minua poispäin huoneesta, jossa jotkut muut repivät jonkun ihmisen kappaleiksi. Se hetki tuntui siltä, että se ihminen kuka olikaan ansaitsi tulla niiden otusten kappaleiksi repimäksi. Samassa unessa alkoi myös sataa lunta ( tai tuhkaa ´) ja siinä laukkasi myös kääpiökentauri. Se oli sellainen musta pieni poni, jolla oli harmaa harja ja punaisia merkkejä lautaisilla. Se teki muistaakseni jonkin siirtoloitsun.

Että tuontyylisiä unia. :3 Ja olen nauttinut joka ainoasta ja naureskellut sille mielikuvituksen määrelle minkä aivoni ovat pystyneet tuottamaan…. unissani.