Että mä olen vihannu tota koristetta siitä asti kun sain sen. Muistan hämärästi et oisin saanu joltain sukulaiselta lahjaks joskus kun olin pieni. –Taka-ajatuksia voi itse kukin vaan arvailla... Suunnittelin, että tuhoan sen vähin äänin, mutta päädyin piilottamaan sen. Niin hyvin, että lopulta unohdin koko penteleen hirvityksen!
Kyllä olen hyvän kasvatuksen saanut, että olen kohtelias jos jotain saan, mutta tämä... Jos tämä pistää nyt karjumaan suoraa huutoa tukelena-huutoa, eikä tota kärsi edes silmissään nähdä... mitä se oli parikymmentä vuotta sitten? O..o’
Luulin kai sen kadonneen ja tuhoutuneen, mutta...
Vaan... Sehän menee niin, että minkä taakseen piilottaa, sen vielä jonain päivänä edestään löytää, eikö totta? Eikös se sitten löytynyt jossain välissä siivotessa paikkoja perinpohjin. Kyllä pääsi kauhunkiljahdus silloin. Peto halusi sen vitriiniin, vaikka se on senkin mielestä ruma.
Mielessä on käynyt että sen voisi pistää kiertolahjaksi jollekin pahaa-aavistamattomalle sukulaiselle, yrittää myydä... tai lahjoittaa jonnekin missä ilmaista arvostetaan. Suunnitellaan edelleen mitä sille tehdään. Hajottaminen on vihonviimeinen keino sillä listalla.
Kaikkia kyllä askarruttaa kysymys; mitä on pystin suunnittelija vetäny tuollaisen kammotuksen luodessaan? Mietin sitä itsekin. <..<’
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti