Toivoisin muistavani toissaöisen unen, koska siinäkin tapahtui, mutta tämä on omaa luokkaansa. Seuraava on unta, jota näin viime yönä. 1.3/2.3.2013.
Olin joittenkin ihmisten kanssa kylässä jossain kerrostalossa asuvien luona. Mentiin kai portaita, se on vähän hämäränpeitossa miten mentiin siihen asuntoon. Eteisessä oli kaksi ovea ulos. Jätin tyhjän puolentoistalitran kivennäisvesipullon oven taa nurkkaan ja arvelin ehkä ottaa sen mukaan kun lähdetään. Ovat olivat tummat ja koko eteinen tummasävyinen. Toisen ulko-oven takaa kuului askelia ja ovien pauketta. Samaan aikaan kuulin kun joku selitti, että ovet saa aina pitää lukossa kun koskaan ei tiedä kuka yrittää sisään. Vastapäätä sitä ovea oli ovi joka johti asuntoon, keittiöön ainakin. Siellä oli vaalea keittosaareke ja luonnottoman vaaleaksi hiuksensa värjännyt nainen. Ja kerrostalossa kun kerran oltiin niin huone oli pieni ja kapea! Ei ollut harmainta aavistusta miksi oltiin siellä, mutta aivan kuin olisin silmänurkasta nähnyt jotain piirustustarvikkeita, huonekasveja ikkunalla vasemmalla, pöytä oli ainakin keittiönurkkaa vastapäätä. Se jäi oven luo.
Seuraavaksi huomasin itseni purkaneen pitsiloimen kun se oli kudottu loppuun. -Oikeassa elämässä en edes usko että on edes mahdollista kutoa kangaspuilla pitsiä. Vaan ei siinä kaikki... Selasin pitsikudelma kirjaa ja valitsin mallin jota varten olin loimen luonut ja jota sitten niisin tai jo laitoin pirtaan. Kaipa siinä tuli sidottua polkusetkin. Teini-ikäinen D seurasi siinä vieressä. Olin saanut loimen niisittyä ja pirroitettua ja eikös vain ollukkin joku kahvitauon tapainen jossa vanhojen väkäleukojen kanssa keskuskeltiin tästä uudesta loimesta. Vanhukset odotti riemuissaan jatkoa entiseen loimeen. Itellä oli fiilis, että ai saakeli, kukaan ei sanonut silloin yhtään mitään, että loimi pitää laittaa puille samanlaisena ja en enää muista kerroinki teini-D:lle että ei se ole ongelma, pirroitetaan ja niisitään vaan uudelleen, kun se taisi ihmetellä sitä, että pitääkö kaikki tehdä uudestaan.
Seuraavaksi ravasin rannalla. Punartavalla rannalla, jossa oli vaaleaa ruosteenpunaista hiekkaa ja ruosteen väristä vettä. Laiturilla ja rannalla oli hitosti väkeä. Vedessä oli vaaleaa sumua, joka pullisteli ja näytti ahmaisevan niitä rannalla olijoita puolin ja toisin ja ihmiset siellä olivat kauhuissaan. Kuulin nakuttavia laukauksia ja räjähdyksiä. Tanner tärisi. Olinko mä sodassa? Missä? Ketä vastaan?! Olimmeko enää edes Maassa?
Koska kai oli kesä, tai muuten vain kuuma, niin oli päällä oli hihaton toppi. Siis sellainen pitkä malli. Tummanvihreä muistaakseni. Ja sudin kasvoilleni maastoraitoja kuin rambo ikään. Ja juoksin, koska siinä rannalla ei voinu tehdä niitten ihmisten, jos ne oli ihmisiä, hyväks enää yhtään mitään.
Katoin vastapäätä olevaa tienpätkää, jonne oli kertynyt jotain kalustoa, mutta ei meidän kalustoa. Seurasin niitä kiikareilla ja arvelin, että tilanne on paha ja tiesin mitä pitää tehdä et mahdollisimman moni säilyis hengissä. Hyppäsin maanalaseen bunkkeriin, suljin sen oven ja rupesin aukoo sen käytävän seiniä ja virittää seinäpaneelien taa viritettyjä koneita/aseita. Vedin turvaoven kiinni ja avasin taas paneelit ja viritin. Turvaovi ja taas paneelit. Uus turvaovi ja taas paneelit. Niitä tais olla siinä vielä yksi pari kunnes olin varsinaisessa suojabunkkerissa jossain maan alla. Kerroin siellä oleville tilanteen ja ajattelin suhteellisen toiveikkaasti, että tuosta ei tulla helpolla läpi. Heräsin siihen kun mietin et nytpä olis D:lle ja kavereille käyttöä.
Onneksi olkoon vaan jos onnistut analysoimaan nää unet mitä ne reaalimaailmassa. Kun muilla ne on selvääkin selvempää päivän ainakana koettua toistoa, meikäläisen aivot tuottaa normaalisti tällaista menoa, jolla hyvin harvoin on mitään tekemistä päivän aikana koettujen tapausten kanssa.
Olen iloinen kyvystäni, mutta on aamuja jolloin… jolloin käy mielessä että olipahan taas kerran unet! 8’D
Mitähän ensi yönä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti