Pisti silmään iltapäivähden sivuilla, että joku ruotsalainen vanha nainen on sydänjuuriaanmyöten loukkaantunut siitä, että HÄNEN sukunimeään on käytetty elokuvassa. Leffassa, joka on fiktiivinen ja pohjautuu fiktiiviseen kirjaan, jota tämä mamselli ei liene lukenut koskaan elämänsä aikana.
Naurettavaa siksi, ettei kukaan voi olla niin idiootti, että vetäisi herneet nenään siitä jos jossakin leffassa vilahtaa yksikin samanniminen hahmo kuin tosielämässä. Se kielii melko hyvin huomionhakuisuudesta, tarpeettomasta draamasta kuin siitäkin miten tehdä itsensä naurettavaksi.
Tämä voidaan kärjistää sellaiseen mielikuvaan, jossa joku alkaisi jahdata Highlander-hengessä jokaista samannimistä henkilöä maailmassa kuin itse on, jotta olisi vain se yksi ja ainoa, koska se tietty nimi on vain ja ainostaan hänen. Muita samannimisiä ei voi olla olemassa.
Sääli vain, että kaimoja maailmassa riittää. Niin aitoja kuin fiktiivisiä. Yhtä lailla kuin on nimikaimoja, on myös olemassa keskenään lähes samannäköisiä ihmisiä, eikä tarvitse olla edes sukua toisilleen. Tuen sitä teoriaa, että jokaiselle ihmiselle on kaksi tai useampi kaksoisolento jossain puolella maailmaa. Silti me kestämme kaimat ja jopa samoja piirteitä omaavat ihmiset... Hyväksymme ihmiset joilla on samanväriset silmät, ihonväri, hiusväri ja hiustyyli. Samanlaiset ja samanväriset vaatteet. Samansuuntaiset ajatukset. Samanlainen uskonto. Eikä siitä vedä kukaan hernettä nenäänsä. Samalla toki teemme kovasti töitä monella saralla kehittyäksemme yksilöinä, jotka tunnistetaan tuosta muusta massasta.
Tässä lienee syy siihen minkä takia jokaisen leffan lopussa vielä lukee se surullisenkuuluisa nimet, paikat ynnä kaikki muu on fiktiivistä eikä niillä ole tekemistä oikeiden ihmisten ynnä muiden sellaisten, ei elävien eikä kuolleiden kanssa, vaan kaikki on sattuman summa.
No niin, odotettua maailmanloppua ei sitten tullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti